If you`re lost and all alone.

Aika pitkä aika edellisestä. Ajattelin kokeilla auttaisko.

Se olo on tyhjä. Se tuntuu siltä, että joku pitää sormea sun rintakehällä, mutta se sormi on painava. Niin painava, että se estää hengittämästä. Se estää puhumasta ja tuntemasta mitään muuta kuin sen raskaan kuorman. Se tuntuu siltä, että ei ole enää olemassa mitään, jonka vuoksi hymyillä. Ja jos hymyilee, se johtuu vain siitä palasta joka on kurkussa. Silloin ei haittaa, että on pimeää. Eihän sitä edes huomaa. Ei haittaa vaikka sataa, koska silloin sataa muillekin. Onnen hetket liittyy siihen mitä kaikkea tilasi, mutta jota ei koskaan toimitettu perille. Riemun hetket liittyy vahingoniloon ja kostonhimoon. Ja vaikka kuinka yrittää, yrittää tsempata, yrittää nähdä metsän puilta ja olla oma itsensä, niin ajatuskin saa hiljaiseksi ja lamaantumaan. Ja vaikka kuinka yrittää olla paremmin ja enemmän, ei osaa. Ei osaa olla muuten. Ei osaa, vaikka tietää, että pian kukaan ei enää jaksa. Mutta se ei kiinnosta, koska välittäminen on vierasta kieltä, jota ei osaa puhua. Ja tämä kaikki on uutta. Tuntuu, että kukaan ei voi ymmärtää, kuinka hankalaa on opetella. Ja kuitenkin kaikki tietää.

Näin viime yönä unta, että oltiin JL:n kanssa New Yorkissa. Seisottiin Brooklyn Bridgen äärellä, ja aurinko paistoi pilven lomasta kuin hidastetussa filmissä. Ja siinä hetkessä olin onnellinen. Ja oikeastihan mä olin kotona ja silmät kiinni kaiken sen vierellä joka on mun New York. Enää pitäisi vaan avata silmät.

Kello on jo kaksi. Missä lahjat?

Perjantai:
- tyhjä... vaikka maha.
- aamu-unet junassa kohti Tamperetta
- elämäni ensimmäiset työhön liittyvät messut
- uusi tukka skumppaa juoden
- parasta seuraa koko päivän
- kartan piirtämistä ja karttamerkkien selvennystä

Lauantai:
- final move
- kaaosta tavarakasassa
- skumppaa yhteiselle kodille
- luomiväriä ja pääsisäismunia
- ihania naisia

Uuden elämäni myötä olen myös saanut kunnian tutustua uusiin aivan loistaviin tyyppeihin. Rouva U:ta lainatakseni, mun ihmisiin. Naisiin, joille mun elämässäni on ollut paikka. Vietimme tänään siis jälleen iltaa yhdessä. Juustoja, hedelmiä, hyviä juomia ja paljon puhetta. Tyttöjen juttuja, eli supatusta pojista, kodeista, koirista, naisten vaivoista ja ehkä välillä jopa jotain asiaakin (eli mitä?). Ilta oli ihana ja onneksi seuraavakin on jo sovittu. Jos mun seurasta nautittiin puoliksikaan niin paljon, kun mä iloitsin, niin hirveen hyvin on mulla asiat.

Tämän johdosta tulin miettineeksi, että millaista olisikaan olla oikeasti ja todellisesti vihattu? Tietää nimeltä henkilöt, jotka eivät voisi sietää mun seuraa ja ajatuskin musta sais kylmät väreet pintaan ja jopa itkun, koska mä oisin ollut niin kamala. Millaista olisi olla ilkeä ja manipuloiva? Millaista olisi kylvää riitaa kaikkialla missä kulkee? Millaista olisi olla marttyyri ja kylvää ympärilleen paljon negatiivisia ajatuksia? Millaista olisi osata kääntää ihmiset toisiaan vastaan ja tehdä se niin, että tuhot huomataan vasta, kun on liian myöhäistä? Millaista olisi tietää, että musta eroon pääseminen toi mukanaan kaikkea niin paljon parempaa ja jossain on kokonainen ihmisjoukko, joiden rinnan päältä hävisi iso lasti paskaa mun mukana. Millaista olisi, jos se olisi mun todellisuus ja mä en tajuaisi, että mä olen sellainen? Olla sellainen olisi mun painajainen. Nämä ihmiset ovat kuin luonnonkatastrofeja. Ne tulee, ne hajottaa, ne jättää kaiken rikki ja niitä ei edes kiinnosta, että mitä tapahtui ja mitkä ovat vauriot. Ne vaan menevät eteenpäin omaa etuaa ajaen ja itsepintaisesti omaa napaansa tuijottaen. Ne ovat kieroja ja ne toimivat niin, että kukaan ei pysty oikeastaan edes sanomaan, että mikä niissä on vikana. Ne onnistuvat vetämään siihen suohon niiden läheiset, koska osaavat vetää oikeasta naruista. Itkemällä viattomuuttaan ja omaa syyttömyyttään vakuutellen, sekä läheisiään palvoen he keräävät taaksen joukkoja, joissa kuitenkin osaanottajat vaihtuvat siinä vaiheessa, kun se todellinen luonne paljastuu ja omasta jengistä tuleekin uhka. Niitä paapotaan ja niiden tietä yritetään siloitella, koska kukaan ei jaksa ottaa osakseen sitä mitä sieltä tiedetään tulevan.

Mä olen niin onnellinen, että Nti 3 min on kaukana pois mun elämästä. Se kävi sotkemassa mun ihmisten elämää ja myös mun elämääni. Mä en ole sitä koskaan nähnyt, mutta se määrää pahaa mitä se on onnistunut ympärilleen kylvämään, saa mut toivomaan, että koskaan mä en joudu hengittämään sen kanssa samaa ilmaa. Mä toivon, että osaisin jo jättää sen omaan arvoonsa, enkä uhraisi siihen edes sitä kolmea minuuttia. Tiedän, että jonain päivänä se on meille kaikille Nti Nolla. Ja uskoisin, että sen määreen kanssa ois aika kurja elää. Onneksi syyllisen etsiminen on helppoa. Menee lähimmän peilin eteen ja osoittaa sormella sitä joka sieltä katsoo.

Toisen roska on toisen aarre.

Moon ihan pian ihan tosi stadilainen ja moon myös ihan tosi ihmeissäni tästä kaikesta mitä tapahtuu. Osoite vaihtuu virallisesti huhtikuun alusta, nimi ilmestyy ulko-oveen ja musta tulee avovaimo. Ja mä en edelleenkään käsitä, että mun työmatka on yhden ratikkamatkan päässä ja lähin puisto pissattaa Puttea on Kaivari. Vaikeaa on myös ymmärtää, että joku muukin ottaa vastuuta haukusta ja tekee sen vielä mielellään. Ja uskomatonta on sekin, että mä saatan tulla illalla kotiin valmiiseen ruokapöytään ja joku on vielä hakenut kaupasta kaiken muunkin tarvittavan parille seuraavalle päivälle. Mutta mä yritän ymmärtää, koska pelkään tämän epätodellisen tilan johtavan harhaluuloihin mun tunnelmista.

Omasta mielestäni mä olen varustettu aika postivisella elämänasenteella. Jaksan uskoa siihen, että kaikki järjestyy joko hyvin tai vielä paremmin. Olen vahvasti sitä mieltä, että kaikelle löytyy tarkoitus ja kaikesta selviää. Innostun helposti asioista, osaan löytää iloa pienistäkin asioista, jaksan tsempata sekä itseäni, että muita ja odotan innolla eteen tulevia asioita. Tämän vuoksi on hyvin kummallista ja ristiriitaista mun krooninen luottamuspula. En oikein edes tiedä, että mihin tai kehen en luota. Ehkä mä luotan muihin, mutta en luota, että mulle vois käydä hyvin? Ehkä en luota kehenkään enkä mihinkään, edes itseeni? Ehkä luotankin asioiden järjestymiseen, mutta en luota miehiin? Ehkä luotankin, mutta käytän luottamuspulaa tekosyynä kaikille tyhmille ajatuksille, jotka johtuvat mun omasta epävarmuudesta ja aikaisemmista kokemuksista. Ehkä kyse on vaan siitä, että mä olen kontrollifriikki ja mun pitäsi pystyä hallitsemaan myös muita tahoja oman toimintani ohella. Terapiassa käyminen on nykyään trendikästä. Voisko tästä syystä mennä?

Ajatelkaas kuinka paljon me ajatellaan jonkun vähemmän olevan helpompi ja suositeltavampi vaihtoehto kuin olla jotain enemmän. Äänekkään pitäisi osata olla hiljaa, mutta kuinka usein hiljaisen oletetaan osaavan olla suunapäänä? Jonkun jolla on energiaa, pyydetään välillä olemaan paikallaan, mutta rauhallisen tyypin sallitaan olevan chill. Tunnerikkaan toivotaan usein ottavan järjen käteen, mutta tunneköyhän ei edes ajatella kohtaavan suuria tunnekuohuja. Avoimen pitäisi joskus osata pitää suunsa kiinni, mutta on ihan ok olla sulkeutunut ja pitää asiat omanaan. Keskustelemalla asiat ratkaisevan pitäisi oppia joskus olla tonkimatta asioita, mutta lukossa olevan tyypin puhumattomuus on vain fakta, jolle ei mitään mahda. Miksi on helpompi hyväksyä hajutonta, mautonta ja väritöntä kuin ulottuvuuksia?

Be brave, but not blind.

Tänään oli kevään eka päivä. The Kevään, etten sanoisi. Sellainen kevät, josta tehdään lauluja ja elokuvia. Sellainen kevät, jonka muistaa ikuisesti aikana, jolloin kaikki oli eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Bring it on, mä oon valmis ottamaan sen vastaan.

On parasta tuntea olevansa ikävöity. On parasta tietää olevansa mielessä. On parasta, että joku osaa olla juuri kuten ikinä voisin toivoa. On parasta olla just tässä, just nyt.

Mutta ei se ole tärkeää.

Joskus aina ihmisen elämässä tulee hetkiä, että kaikki ympärillä särkyy. Menee rikki kuin kaksoistornit ja jättää jälkeensä ison kasan fyysistä sotkua, henkisestä traumasta puhumattakaan. Itsestä tuntuu, että on sen kaiken keskellä, vaikka en olekaan. Ottaa osumaa oikealta ja vasemmalta, vaikka kukaan ei yritäkään osua muhun. Ei edes vahingossa. Tälläisien hetkien aikana tuntuu syylliseltä ja syntiseltä vastata todenmukaisesti kysymykseen "mitä kuuluu" saati itse spontaanisti kertoa, että miten mun maailma makaa. Olen kuitenkin tajunnut sen, että vaikka omasta hyvästä pössiksestä ei ehkä olekaan soveliasta hehkuttaa kriisin keskellä painiville, niin siitä saa kuitenkin nauttia täysiä. Ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että mulla ei ole paha mieli. Aikaisemmin ajattelin, että mun pitää eläytyä läheisten tilanteisiin joka solullani ja mennä itsekin lokaan, koska vain näin voin olla hyvä ystävä tai perheenjäsen. Onneksi kuitenkin tällä kertaa sonnassa vaeltaa sellaiset tahot joiden mielestä on ok mun pysyä kasassa. Tällä tavoin musta on ehkä jotenkin enemmän hyötyäkin. Eniten itselleni.

Viikonloppu meni ihanasti. Perjantaina JL tuli ennakkokieltäytymisestä huolimatta katsomaan mun kanssa Boltin. Mä itkin ja mä nauroin sen jälkeen, kun toivuin 3D-lasien aiheuttamasta päänsärystä. Lauantaina aamu oli pitkä ja just sitä mitä kaipasin. Ilta oli lettujauhojen puuttumisen vuoksi mennä pilalle, mutta hetken kuluttua itsekin tajusin, että miten naurettava olen ja lopetin kiukuttelemisen. Sunnuntaista on jälleen tullut paras päivä: jumppaa, koiran kanssa ulkoilua, hetken päästä lihapullia ja ehkä niitä eilen puuttumaan jääneitä lettuja.

Kaikki järjestyy, joko hyvin tai vielä paremmin.

Päätin yllättää Minkin.

1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

1. Olen kynsiaddikti. Rakennekynnet ovat ilmeisemmin jo so last season, mutta mua se seikka ei kiinnosta yhtään. Muovit sormissa tekee mun elämästä himpun verran parempaa. Tunnen myös jotain perin outoa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta muita kynsifriikkejä kohtaan. En luovu ikinä.

2. Olen super-ronkeli. En pysty syömään mitään mistä olen ensin miettinyt, että onko se vielä syötävää. Itsetehtyä ruokaa ei mun pakastimestani löydy, koska en voi syödä muita pakasteita kuin sellaisia jotka on kaupasta ostettu valmiiksi jäisinä. Vihaan myös liian paksuja tomaatinsiivuja ja vaikka kuinka pidänkin tuoreen appelsiinin mausta, niin jätän sen muille, koska palat juuttuu kurkkuun. RonkeliReetta on karkoituslistalla btw. Tavoitteena olla parempi ihminen.

3. Laulan jumpassa. Sekä ohjatessa, että asiakkaana ollessa. Ja aivan turha jättää siitä palautetta. En lopeta.

4. Haluaisin tykätä pestosta ja oliiveista. Haluaisin osata ratsastaa ja lumilautailla. Haluaisin kesälomamatkalle asuntovaunulla. Haluaisin tilata Hesarin tulevaksi joka päivä ja ehtiä lukemaan se kannesta kanteen. Haluaisin kiinnostua ja tietää jostain asiasta niin paljon, että mua voisi kutsua sen asian harrastajaksi. Haluaisin sunnuntaille perinteitä. Haluaisin olla aamuvirkku ja illantorkku.

5. Mun piti elää 28-vuotiaaksi ollakseni aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa elämässäni.

En haasta ketään, koska kaikki joiden haluaisin tämän kirjoittavan ovat sen jo tehneet.

Joskus on vaan vaikeaa olla onnellinen.

Taas tällä viikolla sain kuittia siitä, että päivitän harvemmin kuin nunna saa seksiä. No, entäs sitten. Ei täs nyt oo ehtinyt ;) Vaikka tosin joka päivä mä mietin, että kirjisin. Joka päivä mulla ois mielestäni jotain sanottavaa. Kuulemma niin paljon, että JL suositteli mun lähtevän opiskelemaan terapeutiksi, notta voisin ottaa rahaa mun korvasta ja aina niin hyvistä neuvoista.... *ja tähän toinen silmänisku*

Loma. Niin siitähän viimeksi oli puhe. Mitä mä siitä voisin sanoa. Olin ihan ällöttävän rakastunut (edelleenkin kyllä ja koko ajan vaan enemmän) ja aavistuksen oudosta lomakohteesta huolimatta meillä oli kivaa. Joskus on hyvä vaan olla kuin maailmassa ei ois mitään muuta. Loman jälkeen paluu arkeen on sujunut jonnin verran takkuisesti, koska joku Venezuelalainen hyppyameeba on ilmeisemmin ottanut kotinsa mun ropasta ja normaalia oloa odotetaan edelleen saapuvaksi. Paavon lomahoidosta johtuvat ylikilot ovat alkaneet saada kyytiä, kun uuden maastokuvioisen ja karvakauluksella varustetun puvun kera juostaan kepin perässä ja reenataan hyppyjä. Pieni Putte alkaa taas olla oma itsensä ja viihtyy kerta kerralta enemmän meidän city-kodissa. Tosin Kasarmintorille kakkaaminen vaatii ainakin metrin kinoksen lunta. Toinen vaihtoehto on läheisen kampaamon portaat, joihin se on myös kakkinut JL:n iloksi. Pieni Puupponen <3

Eilen Minkki sanoi mulle, että on kaivannut mun seuraa. Se tuntui hirmu kivalle. Viikko sitten uusi ystäväni Rva U sanoi, että se uskoo, että sen elämässä oli tilaa vielä yhdelle sielunystävälle. Tänä aamuna olin rakas. Ei huonosti yhdelle naiselle, sanoisin.